Monthly Archive for November, 2008

Kaksisäveltäjyys

- Työn jakaminen toisen säveltäjän kanssa on ainakin osittain mahdollistanut
säveltäjämyytin painoista irtautumista ja oman egon hävittämistä teoksen takaa.

- …mikä on johtanut vapautuneeseen kirjoittamiseen ja ideoiden iloittelevaan runsauteen.

- ja musikilliseen kokonaisuuteen, joka ei ole monologia, eikä välttämättä
dialogiakaan. Ja toivottavasti ei ainakaan riitaa. Vai  koetko kitkaa musiikissa, joka
ei ole jo hahmoihin sisäänkirjoitettu?

- Koen ja en koe. Se tästä niin kiinnostavaa tekeekin. Mutta miksi käytit termia
“musikillinen kokonaisuus”? Olemmeko saaneet aikaan itsensä siististi sulkevan
kokonaisuuden?

- Mielestäni olemme. Muotoajattelu on yksi säveltämisen aspekti, joka on osoittautunut hyvin soveltuvaksi tiiviiseen yhteistyöhön. Teoksella on kuitenkin poliittisia, filosofisia, ja moraalisia ulottuvuuksia, joten sen itsensä siististi sulkeminen ei ole ikinä ollut tavoitteenakaan.

- Hahmot eivät ainakaan ole itsensä siististi sulkevia… Benzendrinen megalomania ei kerta kaikkiaan mahdu yhteen maailmaan. Batesin sielukkuus peittää jotakin karkeaa ja pimeää.

- Ja kuoron tuntemukset ovat taas opittuja ja ohjelmoituja, synteettisiä  tunteita - ei omia, vaan muokattuja oikeiksi.

- Entäs aviopari? - Ilkka on fiksu mies. Usein älykkäiden ihmisten muut ominaisuudet, vaikkapa sosiaaliset kyvyt, jäävät taka-alalle.

- Agatha puhuu toisinaan teeskennellyllä äänellä, mutta hänen surulaulunsa on kenties aidoin ja vilpittömin ilmaisu koko teoksessa.  Hahmona hän paljastaa teoksen läpi kulkevan synkkyyden.

- Niin, teos on synkkä mutta toisaalta absurdi. Myös tragikoominen. Jos jokin on tragikoomista niin tämän päivän ihmiskunnan kamppailut sen itsensä luomaa järjestelmää vastaan.

- Tai oikeastaan pelkästään traagisia, jos miettii millaisia lehtiotsikoita niistä usein
seuraa. Teoksen hahmot etäännyttävät tällaisia kamppailuja, laittavat niitä tilaan, jossa on pakko pohtia niitä sekä järjestelmää vaivaantuneen naurun kautta. Siksi heidän musiikkinsa on sellaista kuin se on.

Sami Klemola ja Tim Page
säveltäjät

Bakkhantit

Suhteeni omaan aikaani ja tragedian käsitteeseen on monisyinen mutta rakas.

Elän kovin kaukana antiikin tragedian jylhyyden päivistä, aristoteelisista Säälin ja Kauhun tunteiden purkittamisyrityksistä. Ajatus kulttuurisesta tarpeesta yksinomaan niihin, niissä pysyttelemiseen tuntuu patologisen rajalliselta, kastroidulta muumioitumiselta.

Tai ehkä tämä kapinointini edustaa vain 2000-lukulaista tunnevammaista megalomaniaa?

En tunne tarvetta pakonomaiseen paluuseen. Ennemminkin anakronistiseen viimeisten päivien juhlaan. Ajassa olevan itseni kuunteluun sen keskellä.

Myönnän, että jatkuvasti päivittyvien, toisistaan neuroottisesti eroon haluavien inhimillisten aikakausien ja uutta luovien esteettisten projektien tavoitteiden ytimessä on kuitenkin aina, implisiittisestikin, dialogisuus edellisten sukupolvien kanssa.

Ihmisen aika on täällä niin naurettavan lyhyt, että meidän lienee vain parasta yrittää kuunnella jo eläneitä, jo jotain tästä kaaoksesta oppineita?

Euripideen (480 eKr. – 406 eKr.) näytelmä Bakkhantit on pitkään puhutellut ja haastanut ajatteluani. Se on toki tuntunut vaivaannuttavalla tavalla jylhältä. Mutta silti siinä on läsnä hurjalla tavalla aikalaisuutensa kyseenalaistava lataus. Todellisen klassikon luova lataus, jonka vuoksi Euripides karkotettiin Kreikasta loppuelämäkseen maanpakoon.

Minulle Bakkhantit on portti nykytraagisuuteen: aikaan, aikaamme, jossa Jumala on läsnä mutta samalla häviää, hyvässä ja pahassa, jatkuvalla syötöllä ihmisen toimesta, kuin hiekka tiimalasista.

Tavoitteeni on ollut käyttää, ja tarpeen tullen kääntää ylösalaisin, Bakkhanttien vitaalia ajattelua ja dramaturgiaa luodakseni raikkaan, ravistelevan ja uutta luovan väläyksen lähitulevaisuuden Suomesta. Jotain, joka herättäisi Säälin ja Kauhun lisäksi myös jotain henkilökohtaista, tunnistettavaa mutta nimeämätöntä.

Ossi Koskelainen
libretisti

Johdanto Ihmiskunnan rakastajien tuotantoon

Ihmiskunnan rakastajat -ooppera on tuotannolliselta kannalta kuin moderni tietokonepeli. Se on alusta alkaen syntynyt monialaisen tiimin yhteistyönä – ei säveltäjän, libretistin, ohjaajan, ohjelmoijan tai minkään muunkaan yksittäisen tahon sanelemana. Liikkeelle panevana voimana on ollut halu tutkia yhdessä, millaista esteettistä ilmaisua uusi teknologia mahdollistaa oopperaformaatissa.

Projekti sai alkunsa jo vuonna 2005, kun Teknillisen korkeakoulun ja Sibelius-Akatemian yhteisessä demossa kokeiltiin, miten kolmiulotteiset digitaaliset lavasteet ja akustiset muokkaukset sopivat klassisiin aarioihin. Kokemus innosti toteuttamaan kokonaan uuden pienoisoopperan Kohtalokkaat oppitunnit (säv. Ville Raasakka), joka nähtiin SibaFestissä vuonna 2008. Laulava mafioso pyöritti valtikallaan animoitua maailmaa, joka kuvasti niin hänen laittomia liiketoimiaan kuin henkilökohtaisia tunteitaankin.

Nyt esitettävä teos on askel eteenpäin siinä, miten esiintyjien ja näyttämön välinen vuorovaikutus toimii. Päähenkilöiden kasvot laulavat myös digitaalisten avatar-hahmojen muodossa. Graafiset kukat ja piikkipensaat kasvavat heidän jalanjäljistään. Kuoro ui virtuaalisessa uima-altaassa synteettisen musiikin soidessa.

Emme kuitenkaan halua, että maagiset ilmiöt olisivat vain itsetarkoituksellinen taikurishow vaan elokuvatehosteiden kaltaisia kerronnalliseen kokonaisuuteen saumattomasti nivoutuvia elementtejä. Teknisten efektien suunnittelijan rooli näyttämötaiteelle on kuin soittimen rakentajan suhde muusikkoon. Molemminpuolinen ymmärrys on välttämätöntä.

Tassu Takala
digitaalisen median professori
Teknillinen korkeakoulu