Ihmiskunnan rakastajat -ooppera on tuotannolliselta kannalta kuin moderni tietokonepeli. Se on alusta alkaen syntynyt monialaisen tiimin yhteistyönä – ei säveltäjän, libretistin, ohjaajan, ohjelmoijan tai minkään muunkaan yksittäisen tahon sanelemana. Liikkeelle panevana voimana on ollut halu tutkia yhdessä, millaista esteettistä ilmaisua uusi teknologia mahdollistaa oopperaformaatissa.
Projekti sai alkunsa jo vuonna 2005, kun Teknillisen korkeakoulun ja Sibelius-Akatemian yhteisessä demossa kokeiltiin, miten kolmiulotteiset digitaaliset lavasteet ja akustiset muokkaukset sopivat klassisiin aarioihin. Kokemus innosti toteuttamaan kokonaan uuden pienoisoopperan Kohtalokkaat oppitunnit (säv. Ville Raasakka), joka nähtiin SibaFestissä vuonna 2008. Laulava mafioso pyöritti valtikallaan animoitua maailmaa, joka kuvasti niin hänen laittomia liiketoimiaan kuin henkilökohtaisia tunteitaankin.
Nyt esitettävä teos on askel eteenpäin siinä, miten esiintyjien ja näyttämön välinen vuorovaikutus toimii. Päähenkilöiden kasvot laulavat myös digitaalisten avatar-hahmojen muodossa. Graafiset kukat ja piikkipensaat kasvavat heidän jalanjäljistään. Kuoro ui virtuaalisessa uima-altaassa synteettisen musiikin soidessa.
Emme kuitenkaan halua, että maagiset ilmiöt olisivat vain itsetarkoituksellinen taikurishow vaan elokuvatehosteiden kaltaisia kerronnalliseen kokonaisuuteen saumattomasti nivoutuvia elementtejä. Teknisten efektien suunnittelijan rooli näyttämötaiteelle on kuin soittimen rakentajan suhde muusikkoon. Molemminpuolinen ymmärrys on välttämätöntä.
Tassu Takala
digitaalisen median professori
Teknillinen korkeakoulu
