Suhteeni omaan aikaani ja tragedian käsitteeseen on monisyinen mutta rakas.
Elän kovin kaukana antiikin tragedian jylhyyden päivistä, aristoteelisista Säälin ja Kauhun tunteiden purkittamisyrityksistä. Ajatus kulttuurisesta tarpeesta yksinomaan niihin, niissä pysyttelemiseen tuntuu patologisen rajalliselta, kastroidulta muumioitumiselta.
Tai ehkä tämä kapinointini edustaa vain 2000-lukulaista tunnevammaista megalomaniaa?
En tunne tarvetta pakonomaiseen paluuseen. Ennemminkin anakronistiseen viimeisten päivien juhlaan. Ajassa olevan itseni kuunteluun sen keskellä.
Myönnän, että jatkuvasti päivittyvien, toisistaan neuroottisesti eroon haluavien inhimillisten aikakausien ja uutta luovien esteettisten projektien tavoitteiden ytimessä on kuitenkin aina, implisiittisestikin, dialogisuus edellisten sukupolvien kanssa.
Ihmisen aika on täällä niin naurettavan lyhyt, että meidän lienee vain parasta yrittää kuunnella jo eläneitä, jo jotain tästä kaaoksesta oppineita?
Euripideen (480 eKr. – 406 eKr.) näytelmä Bakkhantit on pitkään puhutellut ja haastanut ajatteluani. Se on toki tuntunut vaivaannuttavalla tavalla jylhältä. Mutta silti siinä on läsnä hurjalla tavalla aikalaisuutensa kyseenalaistava lataus. Todellisen klassikon luova lataus, jonka vuoksi Euripides karkotettiin Kreikasta loppuelämäkseen maanpakoon.
Minulle Bakkhantit on portti nykytraagisuuteen: aikaan, aikaamme, jossa Jumala on läsnä mutta samalla häviää, hyvässä ja pahassa, jatkuvalla syötöllä ihmisen toimesta, kuin hiekka tiimalasista.
Tavoitteeni on ollut käyttää, ja tarpeen tullen kääntää ylösalaisin, Bakkhanttien vitaalia ajattelua ja dramaturgiaa luodakseni raikkaan, ravistelevan ja uutta luovan väläyksen lähitulevaisuuden Suomesta. Jotain, joka herättäisi Säälin ja Kauhun lisäksi myös jotain henkilökohtaista, tunnistettavaa mutta nimeämätöntä.
Ossi Koskelainen
libretisti
